*

Tommi Sirvio Sanan paikka.

Cosa agro nostra - kannanotto maatalouspolitiikkaan

​Kotimaisen maatalouden ongelmana on, että se kustantaa veronmaksajalle keskimäärin 300 € kuukaudessa. Mainittuun lukemaan päädytään, kun maatalouteen liittyvinä verorahoitteisina kuluina huomioidaan 5 miljardia euroa, maataloudesta saatava verokertymä pyöristetään puoleen miljardiin euroon, ja erotus jaetaan tasan kustantajien kesken.

​Kuinka monen päivän palkattomaan työhön maataloustuottajat olisivat valmiita jonkin muun yksityisen elinkeinon hyväksi? Vaikka maatalousväki on aikoinaan kapinoinut aiheesta kohtalaisen raskaasti, se vaatii suojelurahansa maksamista niiltäkin, jotka eivät osta ainoatakaan kotimaisena markkinoitua tuotetta. Tilanne on lievästi ilmaistuna erikoinen, sillä työmotivaatiotaan puolustavia veronmaksulakkoilijoita voi odottaa useampi vuosi vankilassa.

Suomalaisilta veronmaksajilta kotimaisesta maataloudesta luopuminen säästäisi vähintään 3,5 miljardia euroa vuodessa, vaikka yksikään 80 000 tuottajasta ei työllistyisi muualle. Maataloustuottajien työllistyminen on kuitenkin maan murheista pienin, ja useampi yritys ottaisi monipuolista kokemusta omaavia ja kovaan työhön tottuneita tilallisia arvoa luovaan työhön juhlavastaanoton kera. Toisaalta ex-tuottajien luulisi olevan tyytyväisiä matalan arvonlisän pienipalkkaiseenkin työhön, sillä lukuisat tilalliset kertovat, ettei omalta tilalta pysty maksamaan palkkaa lainkaan. Monet käyvät jo nyt tilansa ulkopuolella töissä, jolloin maatalous on veronmaksajien kustantamaa harrastustoimintaa.

Näkökulma, jonka mukaan maatalous pitäisi säilyttää työllistävän vaikutuksen vuoksi on naurettava: kuka tahansa voi työllistää kenet tahansa, jos palkanmaksu hoidetaan veronmaksajien toimesta. Ja jos joku on sitä mieltä, että kiireisenä pitäminen on arvo sinänsä, tilalla puuhastelua voi jatkaa veronmaksajaystävällisemmin työttömyysetuuksilla. Edes jalostavan elintarviketeollisuuden työpaikat eivät ole riippuvaisia kotimaisesta maataloudesta, sillä mitä tahansa raaka-ainetta voi tuoda Suomeen mielin määrin.

Suomessa harjoitettava verovaroin ylläpidettävä maatalous on täysin perusteetonta myös kuluttajanäkökulmasta, sillä elintarvikkeiden hinnat ovat meillä noin viidenneksen Euroopan keskihintoja korkeammat. Maatalouteen kohdennettavaa veropanosta on pidettävä pikemminkin pääsylippuna elintarvikekartelliin, sillä elintarvikeketjun rakenteesta johtuen panostus kotimaiseen alkutuotantoon toimii tulppana kansainväliselle kilpailulle, eivätkä hinnat pääse halpuuttamisesta huolimatta laskemaan kunnolla. Mutta kun kotimaisen maatalouden veropanostuksesta luovutaan ja tukimaatalous loppuu, viiden ja puolen miljoonan kuluttajan markkina avautuu todelliselle kilpailulle, ja hinnoilla on edellytykset laskea jopa eurooppalaisen keskiarvon alapuolelle. On syytä huomioida, että suomalaiset kuluttaja-veronmaksajat nauttivat jo nyt muiden maiden maataloussubventiosta esimerkiksi edullisten tuontiviinien muodossa.

Miten on ylipäätään mahdollista, että verovaroja riittää kotimaiseen maatalouteen, vaikka rahoitusta on leikattu jopa yliopistokoulutuksesta? Samanlainen ihmetyksen aihe on se, ettei yritystukia leikata, vaikka yrittäjien kattojärjestö on tukien leikkaamista itsekin ehdottanut. Jälkimmäinen selittynee sillä, että yritystukien leikkaaminen kasvattaisi entisestään poliittista painetta maataloustukien leikkaamiseksi.

Veronmaksajien ja kuluttajien kannalta järjettömän maatalouspolitiikan taustalla on alan ”tutkimus”, joka on Suomessa osa maatalouden edunvalvontaa ja siten räikeän tarkoitushakuista, nykytilan säilyttämiseen ja elinkeinoevoluution hidastamiseen pyrkivää. Muun muassa vaihtoehdon käsite näyttää olevan maatalouden ”tutkimuksessa” tyystin tuntematon, yhteiskunnan kokonaisedusta ja kustannus-hyöty -suhteesta puhumattakaan. Jos tarkoitushakuinen tai muuten vilpillinen ”tutkimus” on jo sinänsä hyvin kyseenlaista, se on suorastaan rikollista johtaessaan politiikkaan, joka kustantaa maksumiehille vaihtoehdotta miljardeja. 

Vaikka maatalouspolitiikka on saatu aikaan vääryydellä ja muistuttaa osin järjestäytyneen rikollisuuden ansaintalogiikkaa, se selittyy myös sillä, että moni suomalainen saa maatalouskerhon jäsenyyden veren perintönä. Kannattaa jututtaa henkilöä, jonka suvussa harjoitetaan maataloutta, mutta joka ei ole itse maatalouden ammatissa. Luultavasti henkilö antaa ymmärtää suhtautuvansa maatalouteen positiivisesti, tai vähintään hyväksyvän neutraalisti, olematta kuitenkaan valmis keskustelemaan asiasta sen enempää. Kriittisen mielipiteen ilmaisevaa henkilöä on vaikea löytää.

Mielipiteen panttaajat vaikenevat agraari-indoktrinaatioon liittyvän Omertàn lakia muistuttavan periaatteen vuoksi, joka on toimeenpantu ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan” -hengessä. Pelokkaita pelottaa luopion leima, karkotuksen uhka ja suvun järjestämä kuvainnollinen laukaus lapaluiden väliin. Koska huomattava osa suomalaisista kuuluu sukunsa kautta ”maatalousmafiaan", useimpien kantti ei yksinkertaisesti riitä henkilökohtaisen näkemyksen esittämiseen. Pelotteesta seuraa, että asianomistajien kanta jää puuttumaan tyystin maatalouspoliittisesta keskustelusta.

Sitten on vielä ne onnettomat, jotka ovat astuneet Keskustan ja maatalouden edunvalvojan virittämään ansaan, joka on rakennettu nivomalla maatalouden ja maaseudun etu yhteen. Älytetty mafiasta riippumaton maaseututaajamankin asukas pysyttäytyy hiljaa, sillä ”kuka nyt omaan nilkkaansa haluaisi ampua”. Tosiasiassa maaseutupaikkakuntien hyvinvointi ei riipu maataloustuotannosta millään tavalla. Päinvastoin, maataloustuotannon edellytysten säilyttäminen on maakuntakaupunkilaisille sietämättömän kallista, minkä voi havaita esimerkiksi äärimmäisen korkeiksi nousseista sähkön siirtohinnoista.

--

Suomessakin voidaan harjoittaa maataloutta ilman veronmaksajien apua. Tällöin tarvitaan markkina eli kysyntää, asiakkaan saamaan arvoon perustuva liikeidea, sekä jokin kilpailussa pärjäämistä edistävä tekijä. Kun tuote on kunnossa ja hinta on kohdallaan, asiakkaat tukevat maataloutta täysin vapaaehtoisesti, kunkin ostopäätöksen tai laskunmaksun yhteydessä. Asiakaskunta on syytä etsiä ulkomailta, sillä Suomi on liiketoiminta-areenana köyhä ja pieni. Tällaisesta toiminnasta haaveilevan on syytä hankkia myös alan koulutus ulkomailta, jotta saa laatua, riittävää ymmärrystä liiketoimintaan ja perspektiiviä globaalin maailman pelisääntöihin. Kotimaisiin oppilaitoksiin ei missään tapauksessa pidä tukeutua, sillä niissä eletään sekä laadullisesti, että ideologisesti Kekkosen aikaa. Kaiken lisäksi oppilaitosten intressit eivät näytä liittyvän opetukseen tai alan tulokselliseen kehittämiseen, vaan täysin hyödyttömien ja veronmaksajien kustantamien paperinpyörityshankkeiden tehtailuun.  

Niin sanottu bulkkituotanto ei kannata Suomessa koskaan, sillä kilpailutekijä puuttuu: se mikä voidaan tehdä Suomessa, voidaan tehdä muualla ja huomattavasti halvemmalla. Suomessa harjoitettavan tuotannon heikko kilpailukyky näkyy esimerkiksi rakentamisessa, sillä jopa -40 asteeseen laskevan pakkasen vuoksi tuotantotilojen rakentamiseen on käytettävä suhteettoman suuria pääomia. Kuluttajien ja veronmaksajien ohella kalliin rakentamisen kustantavat tuotantoeläimet, sillä niiden viihtyvyyteen satsaaminen ei kannata korkeiden rakentamiskustannusten vuoksi. Eläimet asuvat jatkossakin Suomessa suhteellisen ahtaasti, kun eläinsuojelulain uudistaminen jäi maatalouden edunvalvojan kustannuskritiikin ansiosta torsoksi.

Suomea suotuisemmissa olosuhteissa tuotannon tiukatkaan laatuehdot eivät johda ylitsepääsemättömään rakennuskustannusongelmaan, jolloin tuotanto voidaan suhteellisen kivuttomasti järjestää tilaajan vaatimusten mukaiseksi. Maatalouden edunvalvojan ja Kepun demonisoima ruoantuonti onkin täysin perusteetonta, sillä laatuun, sekä ympäristön- ja eläinsuojeluun liittyvät kysymykset ovat sopimuksenvaraisia, eli riippuvat pelkästään siitä, mitä elintarvikkeiden / raaka-aineen maahantuoja ulkomaiselta alkutuottajalta vaatii. Jos esimerkiksi halutaan, että sopimustilalla sioilta ei leikata saparoita, kanoilta ei typistetä nokkia, tai nautoihin ei piikitetä suuria määriä antibiootteja, asiat tulee kirjata tuotantosopimuksen ehtoihin, ja vieläpä niin että sopimuksen noudattamista voidaan valvoa paikan päällä tehtävillä laatuauditoinneilla.

Avainasemassa ovat elintarvikkeiden maahantuojat, joilla on oltava korkeat eettiset periaatteet ja tarkoituksen soveltuvat laatujärjestelmät sopimuskumppaneiden laadunvalvontaan. Siirtyminen liiketoimintaperustaiseen laadunvalvontaan olisi muutenkin toivottavaa, sillä se vähentää tarvetta viranomaisvalvonnalle, ja keventää siten veronmaksajarasitetta. Tuojaehtoinen toteutus olisi toivottavaa myös siksi, että ainakin Suomessa omia kaalimaitaankin vartioivien eläinlääkäreiden puuttumiskynnys vaikuttaa olevan erittäin korkea.

Ruoan kotimaisuus on maatalouden tukemista puoltavista argumenteista kenties heikoin. Voidaanko sellaista lihaa pitää kotimaisena, joka on kasvatettu Suomessa, mutta suureksi osaksi tuontirehuilla ja osin siirtolaistyövoimalla? Entä onko maitotuote kotimainen, jos se valmistetaan Virossa, mutta Suomesta viedystä raaka-aineesta? Entä jos raaka-ainekin on virolaista, mutta valmistava yhtiö on suomalaisessa omistuksessa? Miten tilanne muuttuu, kun huomioidaan koko arvoketju alkaen tuotantorakennusten raaka-aineista työssä käytettäviin koneisiin? Entä jos käytettävä energia ja työvoimakin ovat ulkomaista perua? Lisääkö vai vähentääkö tuotannon kotimaisuusasetta, jos maitotila käyttää Saksassa valmistettuja Linux-pohjaisia robotteja?

Globaalin keskinäisriippuvuuden aikana ruoan kotimaisuusastetta on vaikea määrittää, sillä elintarvikkeetkin valmistetaan lukemattomien monikansallisten toisiinsa lomittuneiden arvoketjujen risteyskohdissa. Jos jotakin, kotimaisuus on epätarkka ja useimmiten harhaanjohtava markkinointitermi. Sekin on mahdollista, että tuontielintarvikkeen kotimaisuusaste on useammallakin mittarilla Suomessa valmistettua elintarviketta suurempi! 

Olkoonkin, että joissakin tuotteissa kotimaisuusaste on monelta osin korkea, mitä arvoa kotimaisuudella lopulta on? Jos kotimaisuus tarkoittaa ainoastaan korkeaa hintaa, on mahdotonta ymmärtää perustetta kotimaisuudesta maksamiselle. Jos taas kotimaisuudella viitataan tuotanto-olosuhteisiin, kuten suomalaiseen osittain puhtaaseen luontoon, suomalaiseen alkutuotantoon perustuvia elintarvikkeita pitäisi juuri välttää, jotta luonto säilyy puhtaana jatkossakin: maataloushan on tunnetusti yksi suurimpia vesistöjen kuormittajia!

Vienninkään suhteen mahdollisesti merkityksellisestä ruoan puhtausargumentista ei kannata riehaantua: kukin voi tahollaan laskeskella, minkä verran elintarvikkeita tulisi viedä lisää, jotta maatalouden aiheuttama 4,5 miljardin euron kustannus tulisi täysimääräisesti katetuksi vientikaupasta saatavilla tulo- ja yhteisöverotuotoilla. Bulkkituotantoon perustuen se on teoriassakin mahdotonta, ja erittäin korkean arvonlisän tuotteilla mahdollista vain teorian tasolla.

Niin hyvä asia kuin ruoan puhtaus on, sillä on turha perustella vallitsevaa maatalouspolitiikkaa, ja maatalouden säilyttämistä sen varalle, josko vientimarkkina joskus kasvaisi. Alas ajettua maataloustuotantoa voi käynnistää uudelleen sen jälkeen, kun on ensin saatu riittävästi asiakkaiden nimiä sopimukseen. Toisaalta väitettä suomalaisen ruoan puhtaudesta ei pidä yleistää, sillä esimerkiksi paikoin suomalaisten sienten radioaktiivisuustaso ylittää myytäville tuotteille suositellun enimmäisrajan. Toisekseen saastuminen näkyy useissa Itämeren kaloissa, joiden dioksiini- ja raskasmetallipitoisuudet ovat erittäin korkeita. Ja mikäli ruoan puhtauden voi yleensäkään määritellä, sen voi määritellä vaatimusten muodossa myös aiemmin mainittuihin ruoan tuontia koskeviin sopimusehtoihin. Paljon kertoo sekin, että peitattuja siemeniä löytyy ruokaviljaksi tarkoitettujen rehuerien joukosta!

Maatalouden säilyttämisen perustelu ruoantuotannolla vie muutenkin heikoille jäille: maatalous on vain yksi ja biologisesti äärimmäisen epätehokas tapa tuottaa proteiinia, rasvaa ja hiilihydraatteja. On hyvä huomioida, että vaikka maatalousväki puhuu itse mieluusti ruoan tuotannosta, maatalouden tutkimus ei ole kehittänyt mitään uutta ruoantuotantoon viimeisten 50 vuoden aikana. Maataloudessa tuotos on toki kasvanut kaikissa tuotantosuunnissa, mutta kasvu on tehty haittojen funktiona. Hyviä mittareita ovat muiden ohella maatalouden kasvihuonekaasupäästöt tai vedenkulutus tuotettua proteiinikiloa kohti. Esimerkiksi nykyistä karjataloutta on pidettävä suoranaisena ympäristökatastrofina, sillä vesistövaikutusten ohella sen ilmastoa lämmittävä vaikutus on globaalissa mittakaavassa liikennettäkin suurempi!

Kenties olennaisinta maatalouspolitiikan suunnan kannalta on, että ruoantuotantotavat kyllä kehittyvät, mutta tyystin maatalouden ulkopuolella. Kannattaa tutustua esimerkiksi Lauri Reuterin VTT:llä tekemään Cell-pod tutkimukseen, kuten moniin muihinkin teknologiaa hyödyntäviin ruoantuotantoinnovaatioihin. Uudet ruoantuotantotavat ovat nimittäin ratkaisuja, siinä missä perinteinen maatalous on suunnattoman suuri osa vakavaa, globaalia ongelmaa. Jos siis jotain on tuettava, niin ei maataloutta, vaan uusien ruoantuotantotapojen tutkimusta ja kehittämistä! Niissä jos missä on myös vientipotentiaalia.

--

Maatalousväen puolustustaistelu maatalouden säilyttämiseksi ei perustu rationaalisiin argumentteihin, vaan psykologiseen manipulointiin ja informaatio-operaatioihin, jotka MTK ja mielipidemuokkauksesta kiinnostuneet tuottajat ovat valjastaneet laajasti kansaan vaikuttaviksi välineiksi. Historiasta tiedetään, että taiten tehtynä korvien väliin vaikuttaminen on äärimmäisen tehokasta. Natsi-Saksakin olisi jäänyt sivuiksi huonoon kirjaan, jos aatteen kasvattaminen olisi ollut pelkän argumentoinnin varassa. Myös maatalouteen sovellettuna tehon on todettava toimineen ja toimivan erinomaisesti.

Mainittujen vaikuttamiskeinojen käyttö on kuitenkin erittäin kyseenalaista, edustaahan esimerkiksi maatalouskriittisten äänten vaimentamispyrkimys puhdasoppista länsimaisen demokratian halveksuntaa. Menettely on paikoin suorastaan törkeää, sillä oikeusvaltiossa kantava periaate on, että julkisten varojen käyttökohteet altistetaan täysin avoimelle kritiikille. Vähintään yhtä tuomittavaa on kuluttajien psykologinen manipulointi, jotta suomalaiset tuntisivat syyllisyyttä harkitessaan ulkomaisten elintarvikkeiden ostamista.

Markkinamanipuloinnin ja humpuukitutkimusten sijaan maatalouspolitiikankin tulee perustua yhteiskunnan kokonaisetuun ja veronmaksajarasitteiden minimointiin. Tämä tarkoittaa muun muassa niiden maatalouden osien, joita voidaan pitää julkispalvelun omaisina, altistamista avoimelle kilpailulle. Käytännössä kyse on voimassa olevan julkisia hankintoja koskevan lainsäädännön noudattamisesta, ja esimerkiksi ruokaturvaa ylläpitävän huoltovarmuusratkaisun kilpailuttamisesta tarkoitukseen soveltuvalla hankintamenettelyllä.

Ikävä tosiasia nimittäin on, että Suomessa harjoitettavan maatalouden edellytykset pitää yllä poikkeusolojen ruokaturvaa ovat veropanostukseen suhteutettuna äärimmäisen heikot. Käytännössä maataloudella ei ole toimintaedellytyksiä lainkaan laajamittaisen sodan, ydinlaskeuman, Euroopassa tapahtuvan massiivisen tulivuorenpurkauksen, tai ihan vain kylmän kesän vaikutuksen alla. Voidaankin kysyä, miksi käytämme vuosittain 2,3 miljardia euroa sotilaalliseen maanpuolustukseen, jonka suorituskyky on lopulta täysin riippuvainen kriisiajan elintarvikehuollosta? Itse asiassa Suomessa vallitsee paraikaa massiivinen huoltovarmuuskriisi, jonka kerrannaisvaikutuksesta panostukset sotilaalliseen maanpuolustukseenkin ovat ainakin pahimpien skenaarioiden tapauksessa turhia!

Kotimaisen maatalouden sijaan useimpien poikkeustilaskenaarioiden ruokaturvaa voidaan parantaa merkittävästi esimerkiksi useampaan kehittyvään maahan hajautetulla viljan sopimusviljelymallilla. Kokonaisuutta tarkastellessa pitää huomioida muutkin hyödyt, kuten vaikutukset kehitysavun maksamisen tarpeeseen ja kehitysmaissa työllistämisen väestöräjähdystä hillitsevään vaikutukseen. Toisaalta kriisiajan ruokaturvaa ylläpitäviä vaihtoehtoja lienee useita muitakin, alkaen uusiksi mietitystä kotitalouskohtaisesta tuotannosta perustuen esimerkiksi Cell-pod tyyppisiin tuontiriippumattomiin ratkaisuihin. Olennaista on löytää teknisesti ja kokonaistaloudellisesti parhaat mahdolliset vaihtoehdot, jotka saadaan esille kilpailuttamisen avulla.

Jos ihmettelet miksi maatalouden huoltovarmuusongelmaan ei ole herätty aikaisemmin, kannattaa tutustua Huoltovarmuuskeskuksen organisaatioon: alkutuotantopoolin muodostaa käytännössä Maa- ja metsätaloustuottajien Keskusjärjestö MTK. Luuletko, että maatalouden edunvalvontajärjestö antaisi edustamansa alan vastaisia lausuntoja?

Yhtä lailla maanpuolustushenkinen maatalousyhteisö on tärkeä puolustusvoimien sidosryhmä, mikä kasvattaa kynnystä maatalouden huoltovarmuuskyvyn kyseenalaistamiseen puolustusvoimien suunnalta. Onhan maatalousministeri Jari Leppäkin aktiivireserviläinen, vaikka ei olekaan isänmaan asialla ollessaan nykymuotoisen maatalouden asialla.

--

Toisin kuin jotkut saattavat väittää, maatalouspoliittiseenkin keskusteluun osallistuminen on täysin hyväksyttävää ja toivottavaa sukulaisuussuhteista riippumatta. Sen lisäksi että vapaus mielipiteen ilmaisemiseen on perusoikeus ja yhteiskunnan sivistysasteen keskeinen mittari, piilokorruption mädättämässä Suomessa luonnollisista kytköksistä riippumaton keskustelu on erityisen tarpeen, jotta oppisimme vaihtamaan toimintatapoihin, joissa ei ole sijaa hyväveliverhoille, nepotismille, suhteettoman vallakkaille etujärjestöille ja salamyhkäisille kabinettipäätöksille. Korruptio ja kaikenlainen kähmintä kun edustavat aina taantumusta, harjoitettiinpa sitä muiden katseiden alla tai Suomen tapaan rakenteisiin häivytetyssä muodossa.

Maatalouspolitiikan kyseessä ollessa maatalousväen olisi hyvä tiedostaa, että ammatinvalinta voi myös johtaa kritiikkiin. Näin varsinkin sellaisissa ammateissa, joiden harjoittaminen on muodossa tai toisessa, esimerkiksi veroina tai ympäristöhaittoina joiltakin muilta pois. Yhtä olennaista on tiedostaa, ettei maatalouspolitiikankaan arvostelu ole arvostelua kenenkään henkilöä kohtaan: ihmistä voi kunnioittaa varauksetta, vaikka olisi täysin eri ladulla henkilön ammattiin liittyvien poliittisten näkemysten kanssa.

Ongelmia aiheutuu, kun ei edes haluta tehdä eroa henkilökohtaisuuksien ja elinkeinoa koskevan poliittisen keskustelun välillä. Useinkaan kyse ei liene sattumasta, vaan tarkoituksellisesta toiminnasta, jonka pyrkimyksenä on hillitä keskustelua. En väitä, että moiseen kannustettaisiin MTK:n järjestämillä markkinavaikuttamisen kursseilla, mutta en yllättyisikään, jos näin olisi.

Joka tapauksessa kansalaisten rajoittumaton osallistuminen poliittiseen keskusteluun on tärkeää siksi, että uskottavuus poliittiseen järjestelmään voitaisiin palauttaa. Se onnistuu ainoastaan, kun kaikki kansalaiset aktivoituvat osaltaan. Enkä tarkoita someraivoamista, nimetöntä puskista huutelua tai mustamaalauskampanjoiden organisointia, vaan omalla nimellä tapahtuvaa perusteltujen julkisten näkemysten esittämistä. Olennaista on totuuden hakeminen mahdollisimman laajan kansalaiskeskustelun kautta, ei yksittäisen mielipiteen oikeassa tai väärässä olemisen aste.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (13 kommenttia)

Käyttäjän KariHaapakangas kuva
Kari Haapakangas

Ai viisi miljardia tällä kertaa? Melko maltillista, olen nähnyt noita lukuja laskettavan väliltä 2-8 miljardia. Myöskin positiivista, että kirjoittaja on huomannut ettei maatalous lopettamalla säästy (koko) viisi miljardia, koska on kuluja joita ei voida inhimmillisesti katsoen lopettaa (kuten vaikkapa eläkkeet).

Onko kirjoittaja muuten tullut koskaa ajatelleeksi miksi elintarvikkeiden hinnat ovat viidenneksen eurotasoa korkeammat, mutta tuottajahinnat eivät?

Mitenkäs sitten vertailu muihin Euroopan maihin? Paljonko niissä maksetaan maatalouden tukemisesta? Useinhan väitetään, ettei Ruotsi maksa kansallista tukea (no maksaa, mutta vain vähän), ja tietenkin sitä mitä meillä lasketaan maatalouden tueksi ei näissä vertailuissa lasketa ulkomailla maatalouden tueksi. Vaikkapa nyt maatalouden eläkkeet. Eihän missään muualla niitä maksateta veronmaksajilla, eihän?

Niin, näiden 80000 tilallisen työllistäminen... sehän on sikäli helppoa, kun monet noista jo tekevät muitakin töitä. Mutta entäs ne kaikki muut, joiden työ on sidoksissa maataloussektoriin? Teollisuus? Kauppa? Rahoitusala? Virkamiehet? Tutkimus? Miten käy vaikkapa Helsingin yliopiston elukkatieteellisen tiedekunnan? Mahtaako se pärjätä pelkän lemmikkieläinsektorin varassa?

Muutoi olen kyllä sitä mieltä, että maatalouden tukemisessa on paljon karsimisen, sujuvoittamisen ja järkevöittämisen varaa, mutta vain täydellisen mielipuolinen kansa lakkauttaisi sen täysin yksipuolisena toimenpiteenä. Kylläpä ruotsalaisille, tanskalaisille, saksalaisille, puolalaisille jne nauru maittaisi mikäli moisen typeryyden tekisimme.

Käyttäjän veksi kuva
veikko kärkkäinen

Oikein kommentoitu!
Paljon muutakin voisi asiasta sanoa, mutta olkoon.

Käyttäjän TommiSirvio kuva
Tommi Sirviö

5 miljardia on yksi näkemys maatalouteen liittyvistä kuluista, ei ehdoton totuus.

Eräitä syitä elintarvikkeiden korkeisiin hintoihin:
- Alkutuotanto on Suomessa suhteettoman tehotonta
o lyhyt kasvukausi: viljaa saadaan yksi sato, kun parhailla alueilla maailmassa saadaan 3 satoa vuodessa.
o viljelyolosuhteet ovat heikot: keskisadot ovat pieniä verrattuna Euroopankin keskisatoihin, jopa nurmirehuissa.
o historia: maatilat ovat pieniä ja hajallaan siellä täällä

- Suomessa on valtavat julkisrahoitteiset menot (kuten maatalous), jotka kustannetaan verovaroilla. Tämän vuoksi kuluttaja maksaa elintarvikkeista 14 % arvonlisäveroa. Esimerkiksi Saksassa elintarvikkeista perittävä alv on 7 %.

https://www.bdo.fi/fi-fi/palvelumme/vero-ja-lakipa...

- Suomessa elintarvikeketjun isot toimivat pyrkivät estämään vapaata kilpailua (Valion sakot saalistushinnoittelusta)
- Myös kaupan alalta puuttuu todellinen kilpailu
Tuottajat eivät saa hintaa tuotteilleen muun muassa näistä syistä:
- maatalous on pääosiltaan kollektiivi, joka keskittyy bulkkituotantoon, jossa välissä on teollisuus ja jossa markkina ostaa aina hinnalla (ei neuvottelun varaa)
- maatalouden ”liiketoimintasuunnittelussa” tärkein elementti eli maksava asiakas on korvattu oletuksilla tukipolitiikan tulevaisuudesta ja markkinanäkymistä
- Suomessa ja etenkään maataloudessa ei ole opeteltu käymään kauppaa
o kiinnostuksen puute
o pitkät keskusjohtoisuuden perinteet
o kaupalliset opinnot eivät kuulu alkutuotannon koulutukseen
o
Tukien osuus tuotannon arvonlisästä näkyy tässä tilastossa (vuosi 2015):
http://ec.europa.eu/eurostat/statistics-explained/index.php/File:Subsidies_less_taxes_in_the_agricultural_sector,_2015_(%25,_share_of_value_added)_YB17.png

Käyttäjän jsalmi kuva
Juha Salmi

"lyhyt kasvukausi: viljaa saadaan yksi sato, kun parhailla alueilla maailmassa saadaan 3 satoa vuodessa."

Missä maassa saadaan vehnästä kolme satoa vuodessa?

"Eräitä syitä elintarvikkeiden korkeisiin hintoihin:
-Alkutuotanto on Suomessa suhteettoman tehotonta"

Tämä on erittäin mielenkiintoinen väite, koska lähes poikkeuksetta Suomessa tuottajahinnat ovat alempana muihin maihin verrattuna. Ilmeisesti niitä pitäisi nostaa jotta hinnat kaupassa laskisivat

Käyttäjän TommiSirvio kuva
Tommi Sirviö Vastaus kommenttiin #7

Muun muassa monissa Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa kasvukausi on ympärivuotinen. Kun huomioidaan olosuhdevaihtelut eri vuodenaikoina ja suunitellaan viljelykierto optimaaliseksi, voidaan saada kolme satoa vuodessa. Teknisesti tämä on eri asia kuin se, että saman tilan kaikki pellot tuottaisivat kolme satoa juuri vehnää.

Käyttäjän jsalmi kuva
Juha Salmi Vastaus kommenttiin #8

"lyhyt kasvukausi: viljaa saadaan yksi sato, kun parhailla alueilla maailmassa saadaan 3 satoa vuodessa."

Lainasin uudestaan sinun kirjoittamaasi väitettä.

Nyt kerrot, että et tuossa kirjoita viljasta tai vehnästä vaan jostain muusta.

Jos kerran voidaan viljasta siirtyä muihin lajikkeisiin, niin Suomessa on myös mahdollista saada kolme satoa vuodessa.

Sen verran uteliaisuuteni heräsi että haluan tietää mitä Afrikan maata tarkitat ja mitkä ovat nuo kasvit joihin viittaat viljelykierrossasi. Siinä varmaan löytyy se kohta missä maa saa levätä rasitukseltaan mitä viljely sille tuottaa.

Käyttäjän TommiSirvio kuva
Tommi Sirviö Vastaus kommenttiin #9

Muotoilin huonosti. Tarkoituksena oli todeta, että Suomen olosuhteissa kasvukausi riittää esimerkiksi yhteen viljasatoon, siinä missä joissakin Afrikan maissa kasvukausi on ympärivuotinen, mikä mahdollistaa ympärivuotisen viljelyn.

Toisin sanoen kasvuolosuhteiden puolesta hyvillä Afrikan alueilla voidaan saada esimerkiksi kolme maissisatoa kalenterivuoden sisällä. Käytännössä tämä ei tarkoita sitä, että samaa peltolohkoa voitaisiin kuormittaa jatkuvasti, vaan viljelykierto pitää huomioida maan kasvukunnon takia. Käytännössä riippuu myös sadannasta, lajikkeesta ja käyttötarkoituksesta (vilja vs. rehu) onko kolmen sadon saanto käytännössä mahdollinen.

Afrikan hyvillä kasvualueilla voidaan viljellä lähes mitä tahansa viljakasveja suomalaisittain tutut viljat mukaan lukien. Sitten on vielä laaja joukko muita ravinto- ja suojakasveja, joita voidaan hyödyntää osana vijelykiertoa. Mitään yksiseliteistä sabluunaa viljelykiertoon ei kuitenkaan ole olemassa, sillä maan kasvukunto riippuu maalajista, tapauskohtaisesti viljeltävästä kasvista, ravinteista, suojakasveista, sadannasta, vesitaloudesta jne.

Mailla tarkoitin Sambiaa naapurimaineen. Dem. Kongossa on ehkä parhaat viljelyolosuhteet, ja siellä onkin etelä-afrikkalaisia viljelijöitä. Poliittinen ilmasto on kuitenkin oma lukunsa.

Käyttäjän vilenin kuva
Aimo Remes Vastaus kommenttiin #7

Ei viljasta, vaan samasta pellosta.

Käyttäjän LeoMirala kuva
Leo Mirala

Kun NL romahti, loppui myös tappiollisten kolhoosien tukeminen. Puolella rahalla sai maailmanmarkkinoilta elintarvikkeita. Jossain vaiheessa puolet kaalistakin tuotiin Natomaasta Hollannista.

Tällä hetkellä Venäjän 100 miljoonasta peltohehtaarista on 90 miljoonaa hehtaaria kesannolla. Kaikkialla näkyy kolhoosien navetoiden tiilirauniota. Ainakin luovutettu alue ja Karjalan tasavalta ovat lähes autioita, joutomaata ja puolustusvyöhykettä.

Aina kun Niiralasta tulen Suomen puolelle, niin heti Kiteen peltotilkuista tulee mieleen että vaikka mitä maksaisi, on ihanaa että Suomi on asuttu ja meillä on vielä edes jonkun verran omaa elintarviketuotantoa.

Käyttäjän jlinjama kuva
Jussi Linjama

Jaa 5 miljardia? Se on 100 000 jokaiselle maatilalle vuodessa, eli 8333 euroa kuukaudessa. Siihen vielä työpalkka päälle. Alle puolessa vuodessa olisi E-sarjan Mersu tienattu. Eikö kannattaisi heti ryhtyä maanviljelijäksi? Tuo on niin hyvä idea, ettei mikään voi mennä pieleen - suosittelen lämpimästi kokeilemaan!

Käyttäjän luomu65 kuva
Eero Mattila

Mistähän noita rahoja voisi mennä peräämään?
- Tässä blokissa on enemmän virheitä kun faktaa, ei maksa vaivaa alkaa oikaisemaan, mutta saavutushan sekin tavallaan on;.)

Käyttäjän JukkaSalakari kuva
Jukka Salakari

Kiitos tosi hyvästä yhteenvedosta, Tommi! Itse uskon että 5 miljardia on paljon alakanttiin, kun mukaan luetaan paitsi suorat maatalouteen kohdistuvat tuet, myös verovapaudet ja -alennukset, poikkeukselliset eläkejärjestelyt ja vapaa ilman, veden ja maan saastutusoikeus. Olen nähnyt myös puhuttavan yli 10 miljardin kustannuksista vuositasoilla.

Mutta mikään summa ei ole liian suuri näille tosiuskovaisille, kuten kommenteista huomaa. Kirjoituksesi teilataan puuttumatta lainkaan osoittamiisi faktoihin, vain ainoastaan tunnepohjalta (kun on niin kaunista kun maaseudulla on peltoja). Innovaatioita on maataloustuottajien suunnalta tosiaan turha odottaa kun ilmapiiri on kaiken ennallaan säilyttämisen puolesta niin vahvasti. Maatalouden tukeminen on se ainoa osa Suomen kansantaloudessa jolle on taattu kasvaminen hamaan tulevaisuuteen. Kansa maksaa edelleen mielellään siitä että Venäjälle voidaan viedä halpoja perunoita aina kun sanktiot sallivat.

Käyttäjän TommiSirvio kuva
Tommi Sirviö

Ole hyvä, kiva että pidit!
Voit hyvin olla oikeassa: maatalouteen kaikkineen on jakokanavia ja momentteja niin monia, ettei niitä pysty ulkopuolta tarkastelemaan. Myös rahanjaon rajapinta maaseudun ja maatalouden välillä vaikuttaa melko epäselvältä. Ehkä joku kansanedustaja teetättäisi Eduskunnalla laskelman maatalouden todellisista kustannuksista? Äärimmäisen kalliista ja yhteiskunnalle vaarallisesta politiikasta on joka tapauksessa kysymys.
Hyvä asia on, että politiikan voi aina muuttaa. Se ei taida olla edes vaikeata, jos nämä esitetyt ovat edustava otos ”vasta-argumenteista”:).

Toimituksen poiminnat